***************************************************************************************************************
TAHTO-hankkeen Jonnan tarina:
Minulta kysyttiin olenko onnellinen. Ja minä vastasin painamalla katseeni alas.
Älä tule lähelle, älä puhkaise kuplaani, jätä minut rauhaan.
Tarinani alkoi alusta, ja se oli hyvin tavanomainen. Tie oli avoin ja valitsin aurinkoisen puolen. Annoin itsestäni kaiken ja liikaa, unohdin itseni, jossain kohtaa katosin. Miltä se näytti, se demoni, jota vastaan taistelin päivittäin. Epävarmuus, heikkous, itkun pidättely, väsymys, luovuttamisen jano, epäonnistumisen pelko, arkuus, viiltoja sielusta sydämeen. Sitä se oli, päivän jokaisena tuntina. Ja se näytti kauniilta. Minulta kysyttiin että jaksanko. Ja jaksoinhan minä, oliko minulla vaihtoehtoja. Ainahan minä jaksoin, ainahan se aurinko paistaa siihen risukasaan. Ainahan kevät tulee uudelleen. Valo voittaa aina pideyden. Usko tyttö, usko.
Mitä sitten kun usko ei riitä? Kun on kompastunut liian monesti, lyönyt päänsä pahasti, vuotanut ja kuivunut kasaan. Mitä sitten kun kevät ei koita, kun syksyn pimeyden kajo saavuttaa ajatuksen jo toukokuussa. Miten hakea apua kun et tiedä sitä tarvitsevasi?
Kun sen kerran sanoi, usean vuoden yrittämisen ja epäröimisen jälkeen. apua. auta. Silloin sen tajusi. Minä todella tarvitsen apua.
Sairastuin masennukseen, se tuli hiljaa hiipien. Kadotin unen ja ajan. Minä vain olin, sellainen kävelevä kuori, ilman sisältöä, ilman minkäänlaisia tunteita. Kadotin itseni, otteen elämääni, kadotin ja unohdin kaiken minkä olisi pitänyt tuottaa minulle mielihyvää ja nautintoa. Olin äiti vailla äitiyden tuomaa onnea. Olin ystävä ilman ystävyyttä, olin minä ilman minuutta.
Masennus ja sen myöntäminen kuljettivat minua lääkäriltä toiselle, terapiahuoneista toisiin, säännöllisiin tapaamisiin, ja siellä minun oli lupa myöntää, myöntää vihdoinkin, että minä en jaksa. Minä itkin ja nukuin. Nyt minulla oli siihen lupa.
Olon kohennettua aloitin tapaamiset vertaisteni kanssa. Minä en ollutkaan ainoa. Ympärilleni kokoontui väsyneitä, yksinäisiä kuoria, samanlaisia kuin minä. Minä en ollut yksin. Minulla oli lupa puhua, minulla oli lupa kuunnella, minä sain olla sitä mitä pystyin.
Ja minä vahvistui. Minä hymyilin, itkin ja nauroin. Kaikki oli sallittua. Minä sain olla minä.
Silti minua pelotti. Painauduin kuplaani vasten, kerroin miten turvallinen se on. Sen lävitse ei yltänyt paha, ei kosketus, ei katse. Ja minä siirryin kuplani kanssa tuettuun työtoimintaan.
Katse kääntyi sukkiin, silti minä kuuntelin muita. Jos matkani oli vuori, minä olin hyvänmatkaa ensimmäiseltä leiriltä, nousemassa ylös, mutta matka oli vielä pitkä. Pääsisinkö koskaan perille.
Toivotonta. Kannattamatonta. Askel eteen ja kaksi taakse.
Minulta kysyttiin tahdonko. Minä vastasin painamalla pääni, hikoilemalla, nikotellen, no joo. Ja siinä me oltiin. Vertaisemme, yhdenlaisemme jokainen. Harjoittelemassa katsomaan itseämme. Suhtautumassa itseemme lempeästi, vailla kriittisyyttä. Löytämässä elämäämme sitä jotain.
Tahto-ryhmän tapaamisissa kohdattiin ja naurettiin. Jokainen sai olla oman elämänsä minä. Jokainen sai vuoron, ja jokaiselle annettiin ääni. Pelattiin, ruokailtiin, juteltiin, ulkoiltiin, liikuttiin. Sillä ei ollut väliä mitä tehtiin ja miten tehtiin, jokainen sai loistaa, jokaisella oli vuoronsa.
Tahto-projektin myötä minä tulin ulos kuplastani. Kuoreni täyttyi unelmilla, päiväni merkityksellisellä tekemisellä. Löysin paikkani yhteiskunnasta, menin paikkaani kohti ja nyt olen lähihoitaja, kehitysvammaisten ohjaaja. Tahdoin löytää itseni, ja löysin myös lapseni sekä itsevarmuuteni. Enää en piiloudu kuplaan, puhkaisin sen vuosia sitten, rippeet ovat muisto, jonka vaalimiseen käytän arvokkaasta ajastani murto-osan, en juuri koskaan. Kuplan sisältä minua ei olisi löytänyt onni eikä rakkaus. Annoin mahdollisuuden, ja nyt olen onnellisempi ja rakastuneempi kuin ikinä olisin osannut uneksia.
Minun oli kuljettava pitkä matka, jotta ymmärsin sen, että minun on itse tahdottava. Kukaan muu ei tule tahtomaan puolestani. Mutta he voivat kysyä, ”Tahdotko”
Tahdon.
Jonna Luostarinen